Sunday, June 12, 2005

Tunnustuksia

Muilla ihmisillä on usein kummallisia tapoja. Omat tavat eivät tietenkään ole mitenkään kummallisia, ihan tavallisia tapoja vaan. Pitää oikein istuutua miettimään, että onko minulla mitään omasta mielestänikin kummallista tapaa. Pitäisi kysyä joltain, mutta en taida tohtia. En halua kuulla, kuinka keskeytän usein muiden puheen tai että jätän kaapin ovet lähes poikkeuksetta auki. Sitä paitsi ne eivät ole kummallisia tapoja, ärsyttäviä vain.

Olen kiinnostunut ihmisten kodeista. Minusta olisi kiva päästä satunnaisiin koteihin katsomaan minkälaisia huonekaluja ja ihmisiä siellä asuu. Automatkoilla katselen usein ikkunoita ja mielikuvittelen asukkaita ikkunoiden taakse. Luulen olevani hyvä päättelemään verhojen tai ikkunalla olevien esineiden perusteella, minkälainen ihminen asunnossa asuu. Onneksi en kuitenkaan tiedä. Eikä tämäkään taida olla mikään tapa, ehkä satunnainen harrastus.

Minulla on yksi itseäni häiritsevä tapa. Katson aina erääseen tiettyyn ikkunaan tietyssä paikassa. Tuossa asunnossa asui kerran eräs mies. En muista, että olisin vieraillut asunnossa koskaan päiväsaikaan. Mies oli naimisissa ja vaimo työskenteli ulkomailla. He erosivat myöhemmin ilman, että sillä oli mitään tekemistä minun kanssani. En ymmärrä miksi katson aina tuohon ikkunaan. Mies ei asu siellä enää. Hän ei ollut mikään suuri rakkauteni, jonka vuoksi olisin riutunut romanttisen tuskan vallassa. En voi kulkea sen talon ohi katsomatta toisen kerroksen ikkunaan. Se on vanhan kasarmialueen asuintaloja. Ikkunat ovat korkeat ja niissä on syvät kiviset ikkunalaudat. Muistan aina, kuinka kelmeät albiinomonnit uivat pimeässä akvaariossa tuon asunnon olohuoneessa. Tai kuinka rappukäytävä tuntui kajahtelevan, vaikka yritti hiipiä mahdollisimman hiljaa.

Olen saattanut joskus ohittaa talon katsomatta, mutta tiedostan kuitenkin kokoajan ne ikkunat. Onko minulla huono omatunto kymmenen vuoden jälkeen? En ollut silloin käytöksestäni kovin ylpeä. Itsekunnioituksen säilyttäminen oli välillä työlästä, kun polki läpi kylän yöpaitasillaan kesäyössä. Vain yksi puhelin soitto ja niin sitä mentiin. Taisin kuitenkin olla rakastunut silloin. Tai sitten olin vain yksinäinen ja hieman nuoruudentyhmä.

Hieman samanlainen tapa on se, kun katson aina erästä pellon kulmaa ohi ajaessani. Kerran tuossa suojaisassa pellonkulmassa seisoi hirvi kahden melko pienen vasansa kanssa. Aivan kuin olettaisin niiden seisovan siinä taas jonain päivänä. Tiedän, etteivät ne tule. Silti minun on pakko katsoa, joka kerta.

Kilometri samaa tietä eteenpäin on paikka, jossa näin elämäni ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran harmaahaikaran. Se seisoi joen töyräällä ja luulin sitä ensin kurjeksi. Kun se lähti lentoon, huomasin sen haikaraksi. Haikara pitää kaulansa hassusti mutkalla lentäessään. Tuohon kohtaan minun on usein myös katsottava. Miten todennäköistä on, että siinä jonain päivänä seisoisi taas haikara?

Nyt minun on lopetettava ajatteleminen hetkeksi. Minua alkoi hermostuttaa omat pakkomielteenomaiset paikkojentuijotustapani. Ai ei ole kummallisia tapoja?

0 Comments:

Post a Comment

<< Home